Kirjasta Taivas + Helvetti / Karo Hämäläinen & Mika Mäkeläinen
Johanna Soilun tarina (nro 15)
Johannan tarina mielestäni edustaa Englannin vuosinani oppimaani ajatusta: jos suomalainen kuolee sydäninfarktiin nelikymppisenä uhrauttuaan kaiken energiansa ja aikansa työnteolle, hän on työn sankari. Englantilainen olisi vain hieman tyhmä.
Onneksi Johanna oppi ajoissa, että perfektionistinen ylisuorittaminen kaikessa - niin työssä kuin vapaa-ajassa- johtaa vain loppuunpalamiseen eikä estä esimerkiksi taloudellista epäonnistumista. Pienyrittäjälle on Suomessa sälytetty paljon velvollisuuksia, mutta totuus on, että kaikkea ei edes ahkerin ja älykkäin voi hallita. Johannan kohdalla tämä perfektionismi heijastelee siinä, että työelämän alussa ja harrastuksissa hän halusi olla johtaja ja voittaja: jo ensimmäinen 16-vuotiaana tehty Joutsan Joutopäivien juontokeikka ja voitontahtoinen hiihtoharrastus osoittavat, että hän halusi pitää kaikki langat käsissään eikä luottanut muihin tekijöihin kantaen vastuun pienimmästäkin yksityiskohdasta. Unohtui, että hän ei ole korvaamaton.
Urheiluharrastus kilpailumielessä on kaksiteräinen miekka: toisaalta se opettaa kurinalaisuutta, itsensä johtamista ja joukkuepeleissä ryhmätyötä, mutta toisaalta se voi johtaa liialliseen itsensä eteenpäin piiskaamiseen: ei tiedetä, koska lopettaa. Johanna itse myöntää oppineensa, että niin urheilussa kuin yrittämisessä pitää mennä epämukavuusalueelle mutta sieltä palattua pitää levätä sillä levossa lihas kasvaa ja mieli oppii.
Kiinnitin huomiota myös siihen, että mentori kehotti ottamaan isoja riskejä mutta tiukan paikan tullen luisti tukijan ja auttajan tehtävästään. Suomen yritysmaailmassa tämä on hyvin tavallista: yrittäjyyteen kehotetaan ellei suorastaan painosteta, mutta jos alkaa mennä huonosti niin yrittäjä on yksin.
Tarinalla on onnellinen loppu: Johanna päätti, että hänen yrityksessään voidaan hyvin ja perfektionismista opetellaan pois. Riittävän hyvä on riittävän hyvä.
